E-text prepared by Tapio Riikonen
Alkuperäinen kertomus
Kirj.
Eivaro
Helsingissä 1889.
G. W. Edlund, kustantaja.
Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa (Fabianinkatu 6).
Päivä nousi, kullaten kukkulat ja harjut Tyyneveden luonnonihanassapitäjässä. Oli yksi noita kauniita heinäkuun aamuja, jolloin oikeamaamies ei malta tuvassa torkuskella. Hän kiiruhtaa tiluksilleen,katselee kasvujen kukoistusta ilomielin ja kiitoksella kaiken hyvänantajalle ja lähtee työhönsä, kiihotettuna uuteen ahkeruuteen.
Hovilan talossa kuitenkaan ei olla vielä liikkeellä. Kukko vaan kiekuukarjapihalla, mutta tässä talossa suinkaan ei ole "kukon virretviisarina".
Vasta kun aurinko on hyvän matkan ylennyt taivaanrannalta, astuu kaksirenkiä, piiput suussa ja suitset olkapäällä, huoneestansa. Hekatsahtavat ympärilleen, ojentelevat itsensä ja rykäsevät. Ovi aukeetaasen, ja karjapiika pujahtaa esille ja alkaa hakea kiuluansa ja muitamaito-astioita, mennäksensä tarhaan. Väliin vilkasee hän miehiin janauraa hihittää.
Rengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: "Ville, sinävetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!" ja suitset suhahtavat hänenkoivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähteväteteenpäin pellolle.
"Onhan tässä tavallaan hyvä olla", arvelee kävellessä nuorempi; "muttajos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulinkesä-rengiksi".
"Älähän vielä valita, tulokas!" vastasi vanhempi. "Mitä sitten minäsanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?"
"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisenasiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän".
"Mahti-talo tässä oli aikanaan — mutta entiset ajat ovat olleet jamenneet".
"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?"
"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näidentalojen omistajista vähän".
"Kerro, kerro".
"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia", kertoinyt Martti, "ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaanhänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi,puhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssienkuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen.Kymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaankuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläiseneverstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta,että nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukinkotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'eiHannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hänkääntyi aina aivan tuulia myöten — he väittävät valheeksi tuonkuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No,oli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinenelämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen.Keskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänenajoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämätalot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihinja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiinlujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täälläuseinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt —ja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään.