Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Agricola-kustannus-o.y., Helsinki, 1909.
Näännyttävästi hellitti aamuaurinko kellokukkien teriä Koiviston tienvarsilla. Siniset kelloterät näyttivät kalpeammilta kuumuudessa.Vaeltavaan kiertolaiseen, jota pappi Nymaniksi sanottiin ja jokarikkinäisissä saappaissaan laahusti tietä pitkin, tarttui näännytys.Hän etsi tien vierestä paikan, johon istuutui lepäämään.
Autio Kangasaho levisi hänen edessään ja laskeutui tasaiseksiruohikoksi Koppellahden rannalle, joka tyynenä ja raskaana kuvastelirantakoivujansa. Koppelmäen tummat metsät kohosivat lahden toisellapuolen. Ja taampana, jykevällä vaaralla heloitti peltojensa keskelläKoppelmäkeläisen punaiseksi maalattu talo.
Pappi Nymanin väsynyt katse melkein ilostui. Tuttuapa tämä oli taaskaikki. Eikö ollut tuo talo kuin hänen kotinsa, hän tunsi ne ihmiset,oli vieras viikon ja läksi taas sieltä samoin kuin kymmenistä, sadoistamuistakin Savon taloista, joissa hän maata kiertäessään päivänsä oli jayönsä nukkui.
Oh hoh, kuuma vaan oli.
Pappi ponnisti saappaat jaloistaan, kellahti nurmelle pitkälleen jatähysteli taivasta. Vaan kovin se huikaisikin. Hän kääntyi maahan päinkyynärpäilleen ja antoi auringon heloittaa selkäänsä. Nurmikolla kihisihyönteisiä. Siinä oli jos jonkin näköistä. Ja kiire niillä oli.Joku satajalkainen tirkisti maareiästä ja piiloutui taas. Jokukovakuoriainen kapusi korkealle ruohonkorteen, vaan keikahti sieltäselälleen maahan. "Mitäs menitkin", sanoi Nyman, "kimpuroi nyt ylös."Vaan hyönteinen ei päässyt. Nyman taittoi heinänkorren ja auttoi sitä."Ahaa, joko taas korteen, elä mene, sanon, putoat, käy kuin entisenukon, joka kuuhun kiipesi. Et tottele, en käännä sinua enää."Hyönteinen putosi taas. Vaan suurempi hiekkajyvä sattuikin siihen alleja se ponnistihe kuin ponnistihekin itse ylös. Katsos, mietti pappi,olisin auttanut, vaan omin voimin pääsi. Se on kuin ihminen, jokaputoaa, nousee, putoaa, nousee.
Ylös minunkin tästä pitäisi, mietti pappi, vaan eipä ollut tässä sitähiekkasirua, että ponnistaisi, eikä muuten olisi viitsinyt vaivautua.Aurinko hellitti hellittämällä hänen syntiseen selkärankaansa. Jostaudinsiemen siinä olit, nyt pakenit.
Vaan eikö tuolta Koppelmäen käänteestä tullut ihminen? Punainen hamevälähti puiden lomitse. Eikö se ollut Koppelmäen piika Annastiina? Olikuin olikin. Ruskeat, paljaat jalat teppasivat reippaasti, niin ettälyhyt, punainen hame vain hulmahteli. Päässä oli hänellä valkea huivi,ja yläruumista suojasi vain karkea, pitkähihainen paita.
Vaan muuttunut oli sitten viime näkemin Annastiinakin. Synnyttävänkinkohta näytti.
"Annastiinako se olikin?"
"Ka, päivää."
"Päivää, päivää."
"Mistäs pastori?"
"Tuolta Koivistolasta vaan. Minnekäs sinulla on matka?"
"Tuonne Ahtolaan."
"Istu nyt, jutellaan."
"Ei tuota oikein joutaisi."
Kuitenkin istuutui hän tien viereen ja korjasi hamettaan.
"No, joko kihlat on kirstussa?"
"Nyt se taas —."
"Vai lienee naitukin jo?"
"Ei tämän paremmin."
"Jussi se viimen jutteli, että hän markkinoilta ne ostaa. Eipä tainnutolla mies sanansa kokoinen."
"Mikä ettei. Olisi se ollut. Vaan kun se äiti tässä k