E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.
Tutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille jaymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina samavoittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitäselvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy,että äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailmaihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siispäästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikkimonistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!
Tutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hänkääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumujakohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitustenjoukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, kokoavaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringotpaistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuinkaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?
Lukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä.Olkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillennetarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.
Kuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumatonhenki.
Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttääteistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardienmuiden tuikkijain joukossa.
Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyydenalkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuotavähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistäkaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästäperille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teilleselviäisi.
Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.
Te ajattelette: — Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen,joka käsissäni murenee alkuosiinsa.
Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Teette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.
Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!
Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Teläpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.
Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.
Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksikallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.
Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoalumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohonympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipilliensisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseenlumikuteeseen.
Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnusteletteolkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittääpienoisen navetan asukkaat, — lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!
Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsettehankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakinedellänsä työntäen.
Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskinenää saattaa kuvitellakaan.
Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta ke