Produced by Tapio Riikonen
Lakitieteen tohtori
Kirj.
Eino Leino
1915.
1.
Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassaliikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivatylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkiallapitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oliensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistavatulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaansaavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevankuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisenkansan toiveita kantamaan… Mutta valtiollisten olojen vaihtuessanäytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joidentäyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisenkansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänellevain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja hetisen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissaolevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täälläpääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiinoikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvanpikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivatjulkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan… Hän oli josuurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestäoli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoituvapausvaatimus ja yleinen mielipide.
Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneensekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisistaluottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimmanyksityis-elämän hiljaisuuteen.
Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsipettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistäihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkinsuurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vainjonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisestiniistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa jakansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti olioikeutettu häneltä odottamaan?
Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollutpaljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka eimitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
—Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivatkuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairasja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
—Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainenhän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja