Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Runollista proosaa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.
eli laulu Lyygialle.
»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olenpomomies?… Että asun kuin Horatius, — kaikkein alamaisimmasti semyönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä sehuvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänellesabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveliMaecenasta, minä — yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjojamyymällä…»
Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaaajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonantouhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekeeMuttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtönparatiisi…
Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvilamäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaalahdelle hänen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juurisilloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseentouhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uudenja kulumattoman lumous.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takanatörröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitäänajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyäluontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla jaolla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän eiolisi — minkäänmoinen olento.
Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se onhetkellistä, epämääräistä rauhaa.
Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesänensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; seympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.
Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikänukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonuthiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nouseehän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeellehän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka onkoristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan,rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei oleniihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuinripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin onnuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseenmainio haju.
Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkastaja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, — sillä niinkuinHoratiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynnämoni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen oodienlemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; — niin,Lyygia — nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vieläpitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahdenreheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinenvesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinennauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hänköllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakinHoratius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa,