Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomentanut Huvi Vuorinen
Helsingissä,Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö,1920.
Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.
Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksija pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jättivastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaanpuutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyikultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savellarapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan,rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänenvieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollutpuolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko,mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.
Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi pitihäntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaamakeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydänääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, ettäherra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainenilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen jaluottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastuiportailla, niin poika taputti käsiään hulluna — ja juoksi tiehensä.
Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvotturtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti uloskielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen:"Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jostekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivanliian mitättömiä."
Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhatentoisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta,toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken,jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: häntunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenävanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin,oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisenjälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaanpaperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen.Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneetjoutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitäitselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivatjoitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon,että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaanmyymälässä. Yritys onnistui — mutta illalla Diederich polvistuivuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, ettäpeloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta.Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka ainametoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuusja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaallekeisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minunpoikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä,katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät javarastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."
Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessäja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! MuttaDiederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanuti