Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kotiopettajatar onnellisten perheessä
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.
Hukattu avain.
Ensimmäinen osa. Jöije.
Paroonitar.
Parooni.
"Morsian".
Jöije kertoo.
Martti.
Onnettomuuksien keskellä.
Jöijen kirjeet.
Luonnon häät.
Toinen osa. Martti.
Toisen osan esipuhe.
Martti kirjoittaa.
Lumien keskellä.
Filosoofi.
Kulkusten helinää.
Sulkumerkkien välissä.
Jöijen tunnustuksia.
"Romaaniksi" en olisi ikinä hirvinnyt tätä kirjoittamaani havaintojensarjaa sanoa. Mutta kun kustantajani palautti minulle käsikirjoituksenlopullista viimeistelyä varten, hämmästyin suuresti siitä, että hän oliteokseni siksi ristinyt. Ja minun täytyy nyt tehdä vielä tämä pikkuesipuhe, alkaakseni suoranaisilla anteeksipyynnöillä.
Hän sanoo kirjaani "romaaniksi" ilmeisesti vain sillä perusteella, ettäsiinä niinkuin aina romaaneissa käsitellään kahden rakastuneen asioita.Mutta jos vene on aina vesillä, niin ei silti kaikki mikä on ainavesillä ole veneitä. Mitään todenperäistä, järjellistä yhteyttä eikirjani ja "romaanin" välillä ole. Minulla ei ole vähintäkään käsitystäsiitä, miten kaunokirjallista teosta pitäisi perustuksilleensuunnitella saati sitten rakentaa. Taide ei kuulu alaani. Minua on ainahirvittänyt taidearvostelujen mutkikkaat, viisaat ja syvämielisetselostelut, ja heidän ruoskiessaan onnettomia takapajulaisianykyaikaisuuden puhdasoppisella vitsalla olen salaisesti mielessäniaina kiittänyt onneani, etten ole milloinkaan tehnyt itseänisyylliseksi kaunokirjailemiseen. Mutta nyt he tuon pelkän nimityksenvuoksi ryhtyvät minuakin rusikoimaan, ottaen puheeksi kokonaisuuden jaerikoisuudet ja sommittelun ja luonteiden kuvaukset ja tapaustenjohtumisen luonteista tai niiden luonteista johtumattomuuden, vieläpäottavat ehkä arvostellakseen "tyyliäni". Herranen aika! Minä en tiedämitä tyyli onkaan. Minä kirjoitan vain niinkuin puhutaan ja aina salaahäpeän, jos satun sanomaan jotain kaunopuheisuuden vuoksi. Kaikki nuokaunokirjalliset vaatimukset ovat seikkoja, joita vaivoin ymmärrän jajoihin en ainakaan ole pannut minkäänlaista huomiota, mieleni ollessakaiken aikaa kiintyneenä ainakin uudempien taidekäsitysten mukaanepäkaunokirjalliseen tarkoitusperään.
Tämä tarkoitusperä on erään hukkaantuneen avaimen etsiminen.
Joku alkaa kysellä: missä avain on? — Toiset eivät ota ensinkuullakseen. Kaikistako piironginavaimista kannattaisi asioitansakeskeyttää? Hakekoon, joka on avaintansa vailla. — Mutta inttämisetuudistuvat ja vihdoin selviää kaikille, että tällä kertaa onkintelaunut itse eloaitan suuri avain. Silloin pysähtyvät toimissaanvakaatkin miehet ja alkavat etsiskellä, päivitellen, kuinka niin suurija tärkeä avain onkaan voinut hukkaan joutua. Ja kohta on hakemisentouhu levinnyt miehestä mieheen, kylän äärimmille kujille. Silläjokainenhan ymmärtää mikä sanomaton hämminki syntyisi, jos ei enääeloaittaan päästäisi. Eloviljoistahan kaikki elävät. Ei olisi muuneuvona kuin kutsua se nokisilmä rautakoura, kyrmyniska, puolikuurokalkuttaja, seppä pihtineen ja murtokankineen. Ryskyen pirstoutuisivathänen käsissään ovipielet tai hän nostaisi oven peräti saranoiltaan,jättäen kellumaan suuren munalukon varaan. Avaimin tai avaimetta —eloait