Kirj.
Aaro J. Vallinmäki
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1911.
"Syntynyt terve poika".
Herra Petterqvist mestarikokkina.
Esitelmä tanssista.
Esitelmä kanoista.
Ruton ampuma.
"Syntynyt terve poika."
Oletteko milloinkaan sattunut sellaiseen tilaisuuteen jolloin nuoriaviopari on saanut ensimäisen "herran-lahjansa" ja jolloin he ovatlapsukaistaan teille näytellen, ikäänkuin vaatineet teidän lausuntoannevastatulleesta?
Sellainen hetki on vakava ja lämmin hetki. Olen kerran ollutsellaisessa ja pyydän sen teille lyhyesti esittää.
Eräänä päivänä sanomalehtiä silmäillessäni, sattui huomioni kiintymäänmuutamaan ilmoitukseen joka kuului: "Syntynyt terve poika."
Ja kun tuon pienen viattoman ilmoituksen alla oli ystäväni ja hänenvaimonsa nimi niin selvisi minulle kohta että heillä kumpaisellakintäytyi olla jotain osuutta tuon "terveen pojan" syntymisessä. Jaennenkuin ennätin itselleni täydellisesti selvittää mitä aijoin tehdä,seisoin minä jo ystäväni eteisen ovella.
Aivan oikein! Minä huomasin sen jo ystäväni naamahoidosta kun häneteisessä vastaani tuli. Ja minä tietysti kourasin hänen kättään jaonnittelin, vaikka en jumala-paratkoon tiennyt ensinkään, mitä minunolisi ollut tehtävä. Ystäväni kertoi pojan syntymisestä tarkkaan jatäsmällisesti kuin jos hän olisi tuomarivalaa tehnyt. Ja hän näyttiniin iloiselta ja onnelliselta että minunkin vanha nuori-miessydämenioikein ilosta hypähteli.
Me astuimme sitten jälekkäin siihen huoneeseen, jossa tuosanomalehti-ilmoituksen syy äitinsä keralla asusti.
Minä katsoin ensin lapseen — oikeammin vaatemyttyyn -, sitten äitiin jasitten isään ja minä nöyränä tunnustan että minulla oli vakava hetki.
Olin ensikertaa elämässäni tässä asemassa ja minulla ei ollut kenenkäänesimerkkiä tietääkseni mitä muut kuolevaiset tällaisiin kriitillisiinasemiin joutuneina olivat tehneet ja sanoneet, tai mitä he olivatjättäneet tekemättä ja mitä sanomatta. Olin varmaankin tällä hetkellätyhmempi ja avuttomampi kuin tuo lapsi. Ja totisempana ja punaisempanakuin aapiskirjan kukko seisoin minä tuon kolmion edessä. Ja surkeassasekamelskassa risteili päässäni kysymysten lukematon lauma.
Pitikö minun nyt uudestaan onnitella? Sanoisinko että lapsi on kaunis?suuri? lihava? terve? viisaan näköinen? äitinsä näköinen? Tai sanoako,että se on aivan kamalasti molempien näköinen? Ja entäs puoluekanta!Sanoisinko että vasta tullut on vankka "perustuslaillinen"? tai ehkä:että se on horjumaton "suomettarelainen"? vai kentiesi että se onpunainen sosialisti?
Pitikö minun sanoa että lapsella on kauniit silmät? sievät kädet?sanoako, että sillä on suuri, hyvä nenä? tai että se on pieni ja nätti,aivan parahultainen, oikein ihanne-nenä? Ja mitä piti minun sanoasuusta! Sanoisinko, että se on ruususuu? simasuu?
Mutta kaikki nuo esityksien paljoudet palautti takaisin joku outo tunnejuuri kun ne olivat kieleltä alas luiskahtamassa. Ja minä raukka olinainakin kolminkertaisena kysymysmerkkinä. Minä siirryin, käännyin javihdoin kun ei minulle muuta selvinnyt niin minä (esittäjä niiaa) —niiasin!
Jälestäpäin kun olen tätä elämäni unohtumatonta hetkeä muistellut, olenajatellut että he, isä ja äiti, aivan varmaan luulivat minun hikoilevanjonkun mahtavan puheen synnytys-tuskissa, jota olin tuolle kolmiolleajatellut; muuten minä en voi käsittää heidän vaikenemistaan.