Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.
Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannallesuurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuinetuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattominajonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimaltelevaritaristo.
Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.
Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin.Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisestapantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisenkypärtöyhdön.
Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurtelimatala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiävuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten ainakorkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.
Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmatääriviivansa.
Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.
Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.
Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maatahalloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niinhallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niinpelottavilta.
Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.
Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansaolivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessakamppaelussa?
Taaskin uhkasi yö.
Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, einyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille,lapsellisille edustajille.
Johanneksen silmät painuivat umpeen.
Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.
Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi,joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivätpitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä,joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.
Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Roomanja Kartagon kohtalosta.
Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pienityrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.
Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossakapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalankaikkialta.
Ei tehnyt mieli asua siinä.
Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisiasotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liiankalseilta ja kunnianarvoisilta.
Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.
Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksinoiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joillamaailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan jatunteitaan.
Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.
Eikö tallust