Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Anni Swan
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.
Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalanportista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurtapunaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovestasisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilmantuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänänukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.
— Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvaltasisarelta.
— Olkaa hyvä, numero 19.
Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinentavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinkalaihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.
— Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksiheittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.
Isän huulet vapisivat.
— Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemäänlempitytärtä kuten aina ennen.
Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänenkyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.
— Etkö äitiä tervehdikään?
Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.
— Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitäähauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröönhän lisäsi: — Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.
Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti — aina hänoli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälleisän vuoteen viereen.
— Ostin isälle vähän appelsiineja.
— Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaaollenkaan liikuttaa käsiäni.
Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästipäätään.
— Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti onpäässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviätoiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?
Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälletolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessäkyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisipäivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkastatytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.
— Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina tekilähtöä.
— Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä,mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles,isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitähirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa jakoira.
— Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. —
Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti.
Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta,
täytyy mennä läksyjä takomaan.
Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.
— Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukanpuhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.
Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen se