E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1908.
Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, enole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskinterveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin joruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaakuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoinherään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheitaunia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.
Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni jasaanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jopäätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saanpanna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuinaavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisenmuistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakintuntuu.
Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakinja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämänitarinan?
En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähänpäivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeamminkulumaan.
Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin,isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut jaharmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän onminun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitämitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsäniinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:
"Laila rukkani… isän oma lemmitty…"
Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänellekauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitämuistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollutnaimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehanhän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönäollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään… Mutta hymy onhuuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt…
Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.
Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujenurvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire…Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka?Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisinvielä virkku…
Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät oleolleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaanpahoin pettynyt — siitä olen varma.
Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kutenhänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi javähäpuheisempi.
"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys jauupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.
Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaanruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:
"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanuttyötäni tässä talossa!"
Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomastisääl