E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Maila Talvio
Porvoossa,Werner Söderström,1898.
Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.
Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohtikattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuviatanssivia paria.
Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivatpiirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynävallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinutVitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivatnaisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas,harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.
— Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisistasaksankielellä, — me olemme täällä riitaantuneet, minä jaystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette.Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen?Joku väitti teitä unkarilaiseksikin…
Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen,puoleksi kohtelias.
— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan olekuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.
— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Muttakun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.
— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetutoppimaan useita kieliä.
— Ette toki unkaria ja viroa…
— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.
— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?
— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.
— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksennesuomea?
— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaamaaseudulla.
— Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuinsuomea?
Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksiivallinen ilme.
— Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistäehdotustanne, sanoi hän kumartaen, — mutta arvelen sentään, että näinalussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensityökseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten…
— Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?
— Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimmekolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausiayhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.
— Liettua! huudahti muuan naisista. — Kuinka se kuuluu intresantilta.
Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?
— Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde
Ruotsiin.
— Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?
— Tänään aamulla.
— Ja viivyttekö kauankin?
— Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut…
— Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdäteidät usein luonamme…
Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta,vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.
Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä.He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen