E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä
Kirj.
Hämeenlinnassa,Boman & Karlssonin kustannuksella,1902.
Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. LounaisSuomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaanja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekänauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksimyös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähänaikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodinvälillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitäkauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset useinrikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoistaasti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.
Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jokahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinuskooli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuinVarsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassapakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoinasitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa jaepäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisenkirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, eisuinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensasuhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosinvoittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuinvaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historiallisetaikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmänkehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossaviimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla.Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin,semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljonkuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista,joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneetmuka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskellaja vapaasti uskontoaan harjoittaa.
Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa.Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa,että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdangottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta,uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.
Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellenpuoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kunlähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallistasuurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea,harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivätluottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremmankatseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hänoli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissäviidettäkymmentä. — Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainenkihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsipakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuinloihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljonenemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansapeloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin.Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat jatautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi.