E-text prepared by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1910.
Petetty.
Surutarten laulu.
Taistelussa.
Huokaus.
Ilta.
Tuomittu I-II.
Tähti.
Rangaistus.
Manalan karjat.
Vuos käy umpeen.
Kruunattu.
Voi, miksi ma itseni haarniskoin.
Iltatunnelma.
Vaalit.
Sota.
Yksin.
Ahdistus.
Outo.
Marttyyri.
Itämaan viisaus.
Yksin-vaeltaja.
Pimeille.
Hätä.
Hyvää yötä.
Kirkastettu.
Nosti minut maailman henki.
Erämaalle I-II.
Talvinen Tiber.
Hymyi Hypnos.
Ehtookellot.
Rukous.
Nuori Apollo.
Marmorihauta.
Yrtit tummat.
Ikävä.
Joulu-aatto.
Joulu etelässä.
Näky.
Vieraat tähdet.
Pohjatuuli.
Valkeat linnut.
Muut' ihanaista ei taivahan alla.
Minut velho vietteli venheeseen.
Kodittoman kalleus.
Sa näät minut yksin.
Minä olin luotu vain yhtä varten.
Mun elämäni on niin tyhjä.
Sarastaa harmaa, kalpea aamu.
Olet nähnyt mun.
On sydämeeni viritetty.
Minä katselen iltahan autioon.
Turhaan kukkii.
Taas jo syttyy taivahalle.
Ällös sa katso mua.
Sinä olet minun valkea taivaani.
Luulet päivään pääseväsi.
Huhtikuu.
Lumottu.
Nyt vasta tunnen.
Kauas, kauas kaupungin taakse.
Astu hautaan, hauras haave.
Auringon lapset.
Kohtalon-uskoja.
Sumu.
Miks en ole tähti, kukka.
Ehjennys.
Epitaphium.
Ah, autuas hetken kimmellys.
Ihminen.
Makaa maassa jaloissani rikki lyödyt kuvat. Raskahasti, tuskan takaa, laulut pusertuvat.
Kovat, mustat hautalaulut onnen jumalille, jotka valheen vasamoita iskee ihmisille.
Ma näen ne paistavat tähdet jok'ainoa yö,
jok' ainoa yö mun sydämeni syyttäen lyö.
Jo tunnen teidät, te taivaan korkeat kiilut:
te riiputte ihmisen yllä kuin pyövelin piilut.
Ken luoksenne pyrkii, kalpaanne kesken kaatuu,
hänen rintansa kaikelle kauniille ainiaks paatuu.
* * *
Oli minunkin uskoni kerran suuri ja syvä,
oli henkeni herkkä ja nuori ja ylentyvä.
Sen kaipaus maailman syntyjä syleillä tohti,
se levitti siipensä suurinta tähteä kohti.
Mut silloin siunaus sammui ja nuoruus meni.
Sinä hetkenä hukkui valkea hyvyyteni.
* * *
Ja nyt kun nään minä teidät, te pettäjät mun,
niin kohotan taivaalle nyrkkini puristetun
ja näytä