Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomuksia Norrlannista
Kirj.
Suomensi Th. Helander
Otava, Helsinki, 1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa kirjapainossa.
1. Kun metsä kuolee. 2. Keskijärvi. 3. Uusitalo. 4. Nurkkala. 5. Perintölä. 6. Äkkijyrkänteeltä. Lappalais-juttu. 7. Päivölä.
Kun metsä kuolee.
On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.
Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänäseinällä; — tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin,vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiainaikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneeteivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeämetsissä ja vaaroilla.
Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitäkiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.
Mutta ilo on kateissa.
Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua,tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.
Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänenisänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnonkanssa, — jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistäkajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevanhopeitaan juhannusyön himmeässä valossa — he eivät enää huoli. Se onkuollutta heille.
Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksisahayhtiöitten palveluksessa.
Ja kohta on metsäkin mennyttä.
Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsänmurhamiehiä!
Se on nyt noitien lumooma, kansa.
Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista —sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä — muttakullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaanaJumalan ihanimmassa maassa.
Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; — kuuluu siltä kuinjos se itkisi ja vaikeroisi.
Mutta kansa ei sitä kuule.
Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; — nyt on kulta tehnyt korvatkuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.
Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.
Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.
Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvatahonganlatvojen huminaa — ei kullan kiilto korvata auringon loistettahonkien ruskottavilla rungoilla — jolloin ei viina korvaa menetettyänuoruudenriemua.
Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovatkansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovatkuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; — jotka ovatvarastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon,terveyden ja hengen!
Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset jakiroukset varkaille — murhamiehille — metsänraiskaajille.
Kannoista ja pensaista, siitä missä ennen metsä seisoi, on kuuluvamutinaa ja napinaa. Kuni ristien ja hautakivien peittämä kirkkomaa onalaston seutu oleva, ja joka risti ja joka kivi, joka pensas ja jokakanto on mutiseva eri kirouksensa.
Voi, voi!<