Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1922.
Lieneekö missään niin viihdyttävää katsella maailmaa ja mietiskellä senmenoa kuin vuorilaakson pikkuravintolan edustalla, seinämäpenkiltä,räystäskaton alta. Siinä ei juuri koskaan tuule, ja siinä on ainainenauringon ja sateen suoja. Ennenkuin päivä ehtii niin alas, että sekuontuisi paistamaan räystään alle, joutuu se jo vuoren peittoon, jakun sade laakson pohjassa melkein aina putoo kohtisuorana, ei se pääsetunkeutumaan syrjästä siihen, missä istumme. Satoipa tai paistoi, ainasiinä istuu joku matkamies tai talon vakinainen vieras, jalat ojoinapöydän alla, selkä seinään nojaten, katse suunnattuna ylös vuoristoon.Kaikkein tavallisimmatkin kasvot, kaikkein kylmin ja järkevin silmäsaavat siinä jonkinlaisen haaveilevan, hyväntahtoisen ilmeen. Jaennenkuin vuoriston varsinainen asukas menee iltaisin levolle, viettäähänkin siinä hetkisen katsellen elämää edessään laaksossa ja liikettäalppijärven pinnalla ja rauhaa ylhäällä vuoristossa, missä ylinnäsädehtii ikuisten lumien hehku milloin häikäisevänä valkeutena, milloinhiiltyvänä punana.
Meitä istui siinä, harva se päivä, aina joitakin matkailijoita—olenikämies, joka jo vuosikausia olen käyttänyt loma-aikani hiljaisiinvuorivaelluksiin—joukossamme ravintolan säännölliset vieraat: pappi,postimestari, metsäherra ja pari naapuritalon isäntää, jotkamäärätunnillaan, vähää ennen auringon laskua, saapuvat maistelemaanmikä oluttaan, mikä viiniään, ja kuuntelemaan matkailijain juttuja,heidän keskustelujaan päivän tapahtumista, maailman politiikasta ja sensemmoisesta. Ja olihan siinä puheen ainetta ja kannunvalamistaarkkiherttuan murhasta ja Itävallan ja Serbian kireistä väleistä…
Edessäni on pohjukka alppijärveä, joka kapenee laakson pohjaa kohti.Lahden ympärillä nousevat rinteet melkein pystysuorina korkeuksiakohti. Vuoren ja veden välissä on kummallakin rannalla kaistaletasaista maata, viljava rannikko, jossa heilimöivien ruispeltojen jakukkivien ja tuoksuvien apilasniittyjen keskestä kohoaa kyliä kylienvieressä pikku metsikköjen ympäröimine kirkkoineen ja taloineen.Vuoriston vieraita tulee ja menee, kaikista maista—muut menevät, minäjään, ensin päiviksi, sitten viikoiksi, niinkuin tapani usein onpysähtyä, löydettyäni mieleiseni paikan. Oli usein, niinkuin tässäolisi voinut olla kaiken maallisen matkani määrä, ja niinkuin maailmatuolla vuorilla ja vuorten takana ei olisi ollut sen valmiimpaa jaelämä antavampaa kuin täälläkään. Oli niinkuin juuri tässä maailmansydän olisi sykkinyt lämpimimmillään, sen keuhkot hengittäneetraittiimmillaan ja sen aivot ajatelleet kirkkaimpia, rauhallisimpia jaonnekkaimpia ajatuksiaan ikäänkuin minunkin puolestani, mutta samallaminunkin kauttani. Vasta tässä eikä niissä suurkaupungeissa jakulttuurikeskuksissa, joiden kautta olin tänne tullut ja jotka kylläolivat täyttäneet mieleni innostuksella ja ihmettelyllä, oli minustamaailma niin valmis, ettei siihen ollut mitään lisättävänä. Täälläolivat luonto ja kulttuuri käsikkäin, sylikkäin—laaksossa kaupungittehtaineen, laitoksineen, vuoristossa karu luonto, napaseutu, kädenojentaman päässä. Täällä on ainaista vaihtelua ja virkistystä. Kuntäältä lähden, vien mukanani hengen ja ruumiin terveyden, uskon onneenja rauhaan ja hyvinvointiin ja siihen, että kaikki maailmassa—ainakinyhdessä sen parhaista paikoista—on, niinkuin ollakin pitää. Se oliajatusteni ainainen toistunta. Rakensin siinä uudestaan ja ainauudestaan ajatus- ja tunnemaailmani, kun se pyrki joutumaan epäkuntoon.
Alppijärven perimmässä pohjukassa oli vuoren kulmauksessa