Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Perheromaani
Kirj.
Otava, Helsinki, 1922.
"… Sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne…"
Mahabharata.
Poikani Taunon muistolle omistettu
Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat sillointällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkutteleevaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaansisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.
Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikestamuusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisisitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistäihmettä.
Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuuspakottaa minut kohottamaan liinaa.
Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho onkellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistysvahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minämatkin sitä vaistomaisesti.
— Taju, pikku mies, heräätkö jo?
Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minustatuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.
Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevatseurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?
Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena,ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunutpohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuinsalaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosilletuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuulaskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisestiodotuksen ja kaipuun valtoihin.
Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaanvoin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia,kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; eimitään tarvinnut jäädä itselleni.
Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisistasyistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäniTajun kanssa.
Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkinastuu eteen.
— Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutuiymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.
— Kylläpä sinä voit kysyä!
— Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovataikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioitakuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka metiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisinsaada lohdun — että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä javanhempiaan. Jos sen saisin — niin olisihan se mittaamatonta onnea,ikuisuuden itu!
— Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jotatarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoiHeikki. — Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovatvielä maatuneet,