E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Suom. Felix Borg
Alkuperäinen nimi: "La Dame aux Camélias".
Porissa,Otto Andersin'in kustannusliike,1917.
Olen sitä mieltä, ett'ei voi kuvata henkilöitä ennenkuin onperusteellisesti tutkinut ihmisiä, samoin kuin ei voi puhua kieltäennenkuin on sen kunnollisesti oppinut.
Koska en ole vielä siinä iässä, jolloin keksitään, tyydyn ainoastaankertomaan tämän tosi tarinan, jonka olen seuraavalla tavalla saanuttietooni:
Maaliskuun 12 päivänä vuonna 1847 näin eräällä Parisin kadullaison, keltaisen ilmoituslehden, joka kertoi erään kuolemantapauksenjohdosta pidettävästä huonekalujen ja kallisarvoistenharvinaisuuksien myynnistä. Kuolleen nimeä ei mainittu, muttahuutokaupan oli määrä tapahtua d'Antin kadun 9:ssä, 16 päivänä, kellokahdentoista ja viiden välillä.
Ilmoituslehdessä sanottiin sitäpaitsi, että huoneusto ja huonekalutolivat yleisön nähtävinä 13 ja 14 päivänä.
Olen aina ollut harvinaisuuksien ihailija, ja päätin, etten löisilaimin tätä tilaisuutta, ellen ostaakseni, niin ainakin katsellakseni.
Seuraavana päivänä läksin d'Antin kadun 9:ään. Oli vielä varhainen,mutta siitä huolimatta oli siellä jo joukko herroja ja hienostipuettuja naisia, jotka ihmetyksellä ja ihailulla tarkastelivathuoneissa olevaa loistoa.
Minulle selvisi pian, että tuo ihmettely ja ihailu johtui siitä, ettähuoneustossa oli asunut liehinainen. Tuo nainen oli nyt kuollut, jakaikkein säädyllisimmätkin naiset saattoivat astua hänen huoneisiinsanyt, kun kuolema oli puhdistanut ilman tuossa loistavassa likapesässä.
Tarkastelin noita kallisarvoisia esineitä, jotka kaikki ilmaisivattuon tyttöparan alennustilan, ja ajattelin, että Jumala oli ollutlempeä häntä kohtaan, kun ei ollut sallinut tavallisen rangaistuksenkohdata häntä, vaan oli antanut hänen kuolla keskellä loistoa jakauneutta, ennenkuin vanhuus, tuo liehinaisien ensimäinen kuolema,yllätti hänet.
Vaipuneena tuon onnettoman, hairahtuneen elämän synnyttämiinsurumielisiin ajatuksiin, en ollut huomannut, että aika oli kulunutja että olin jäänyt yksin huoneeseen; paitsi minua oli sielläainoastaan vartija, joka piti silmällä, etten päässyt kähveltämäänmitään taskuuni.
Lähestyin tuota kelpo miestä, joka epäili minusta sellaista, jasanoin:
— Hyvä herra, voitteko sanoa minulle sen henkilön nimen, joka asuitässä?
— Marguerite Gautier.
Tunsin tuon naisen nimeltä ja ulkonäöltä.
— Kuinka! sanoin miehelle. — Onko neiti Gautier kuollut?
— On, herra.
— Milloin se tapahtui?
— Kolme viikkoa sitten.
— Ja miksi huoneustoa näytetään yleisölle?
— Saamamiehet arvelivat, että se olisi edullista huutokaupalle jakiihoittaisi ihmisiä ostamaan.
— Hänellä oli siis velkoja?
— Kyllä, koko joukko.
— Mutta huutokauppa on kai peittävä ne?
— Vieläpä antava ylijäämääkin.
— Kuka sen perii?
— Hänen sukulaisensa.
— Hänellä oli siis sellaisia?
— Siltä näyttää. Kiitoksia, herra.
Vartija, joka oli rauhoittunut tarkoi