Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jac. Ahrenberg
Pohjalaisen suomentama.
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
Talvi oli ollut paljoluminen, ja sitä seurasi lämmin kevät, joka sailumen nopeasti sulamaan ja kevätpurot tanssien kiitämään alas laaksojenpohjia kohti. Alhaalla laaksoissa paisuivat kaikki joet ja visvatreunojensa yli ja kiiruhtivat purkamaan yltäkylläisyytensä kaikkinielevään mereen. Merijoki, joka tavallisesti juoksi niin hiljaisena jatyynenä matalan pohjoisen ja jyrkän eteläisen rantansa välissä, virtasinyt kohisten ja voimakkaita pyörteitä muodostaen uomaansa eteenpäin.
Kuovit, jotka ikivanhoista ajoista saakka olivat pesineet ja asustaneeträmeillä, jonka läpi joki osittain virtasi, kasvavien leppäpensaidenvälissä olevassa sarakossa, kahilikossa ja ruovostossa, olivatsuurimmassa levottomuudessa. Niiden pajujen ja leppien väliinpiiloitetut, tavallisesti hyvin suojatut pesät olivat nyt alttiinajokaiselle, joka veneellä tuli alas Merijokea. Myös käyttivät ne vanhaasotajuontaan, äänekkäästi valittamista, matalalla lentämistä japienien, varmojen ja sirojen käänteiden tekemistä kaukana todellisistapesimäpaikoistaan, ainoastaan eksyttääkseen metsästäjää harhaan.
Mutta se joka ei antanut kuovien pettää itseään, oli nuori KarlAleksander, hän oli jo vuosikausia tuntenut niiden pesimäpaikat jatahtoi nyt käyttää virran tulvimista hyödykseen — Karl Aleksandertunsikin tämän virran paremmin kuin tuskin kukaan muu. — Täällä senpartaalla oli hän syntynyt, sen aalloissa uinut, pitkin sen rantojametsästellyt, pyydystellyt rapuja ja kaloja. Täällä souteli hänpienellä veneellään tai ajelehti siinä alas virtaa ja katselihaaveillen taivaan sineä ja pilvien vaihtelevia valovivahduksia,katseli leppien tummaa vehreyttä, katseli rämeen haihtuvienusvien liidäntää silmiensä ohi. Hän oppi virran pyörteistä jakirkaspintaisesta juoksusta huomaamaan hietamatalikot ja karit, hänoppi ruovoston jäykän vihreästä vehreydestä, lumpeen lehdistä, raateenvalkeasta kukasta päättämään, oliko siinä kohden sora-, savi- tailiejupohja. Syksyisin vaaniskeli hän sinisorsan poikuuksia kahilikossa,otti selvän saukon kulkupaikoista jokirannalla ja viritti pyydyksiä senpienille leikkisille pojille.
Mutta etupäässä oli Karl Aleksanderin huvina, mielihaluna ja ainoanatyönä lohikalastus, jota harjoitettiin tuolla ylempänä koskella vanhanhovin luona, jossa hän oli äitineen asunut, niin kauan kuin muisti.Siellä kosken partaalla, sen sulkujen, lohikuoppien ja tokeittenääressä vietti hän suurimman osan päiväänsä. Siellä oppi hänkäytännölliseksi, oppi pienillä halvoilla, saatavissa olevilla jahelposti hankittavilla apuneuvoilla tulemaan toimeen ikuisessataistelussa virtaa ja kevättulvaa vastaan, oppi korjaamaan patoja jatokeita, pyytämään lohia ja siikoja, oppi, niin lapsi kuin olikin —hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias — antamaan tehokasta apuatalouden hoidossa äidilleen, joka oli niin kehnosti varattu elämänankaraa taistelua vastaan, ja mahtavan arvostelevalle jatyytymättömälle tädilleen.
Nyt oli Karl Aleksander lähtenyt kuovin pyyntiin. Se oli pyyntiä, jokamenestyi vaan harvoin, ainoastaan silloin, kun virta kevätkesällä olivielä äyräittensä yli paisuneena. Veneen pohjalla oli hänellä pienikori täynnä harvinaisia munia. Hän oli ampunut pari noista viekkaistalinnuista ja keinuili nyt alas virtaa Haksalan lauttaustuvalle päin,hän tahtoi nähdä kuinka lautta ja myllypadot olivat kestäneet virranvoiman.
Alhaalla Haksalassa oli suuri hälinä: lautta oli poissa,