Produced by Tapio Riikonen
Kymmenen kertomusta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja1919.
Jäähyväiset.
Majatalon emäntä.
Harmaa mies.
Uneksija.
Zugführerin konjakit.
Pelko.
Lähetti.
Mikä hän oli?
Kansanopistolla.
Junassa.
Jäähyväiset.
Sa multa pois, ma sulta! Käy kutsu illan hiljaa, kun uinuu maassa multa uneksuin uutta viljaa.
O. Manninen.
Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkonja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna,jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko,toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältäkylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneetkesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnytruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.
Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö,vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäinpöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta.Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona olitumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavankynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonkaeteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisestirutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasiulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänenverensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessasuuriksi ja avuttomiksi.
Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapeakäsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksivesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sittenhän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiinaodotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittääjälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään,pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.
"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin… En… en odota", ajatteli hän, jopahuuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.
Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:
'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.
Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa laudan särmien estää köyttä luisumasta.
Tänä iltana, sitten ei.'
Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.
Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä… Miten olikaan tämä poikaniin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuritänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin… Sen souturetkenjälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneenrannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäenkolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloinuistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo