Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Paul Heyse
Suomennos
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1911.
Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koskaMonte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähellekaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v.1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokeakohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki.Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin,vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsarutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen.Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimellavanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreinepäivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajointähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi,istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemmanverrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella,vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessanvieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasiylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveillehyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, jatukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolenleveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltujaasumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten,lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.
He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivatoikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisenylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavienkivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensiistuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niinkauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soitonkilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuinrakennuksesta näkyi elonmerkkiä.
Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan.Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihantapensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen,tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkonimatalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johtileveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonkajuurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, jakellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille,jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisatjumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijainanauttivan sen satumaista rauhaa.
— Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkistilorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainenpakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömineepäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista jalähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?
— Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneenruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. — Mutta sitten saatkinkoko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyydenollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardiankuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaallemarkiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanutkaikki kauniit palatsit ja kaupungint