E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1910.
I. Lapsuuden rauhaa.
II. Nuoruuden risteyksiä.
III. Via dolorosa.
1.
Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusikansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutteratkädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oliistutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksiraivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä.Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahtikauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.
Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessarikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenenhevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. — Siksi netäyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, — arveli isä. Ja samalla hän tuumi,että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin jakohottaa tilalle toinen uhkeampi.
Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niitylläja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton jahuomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikkuruuhella joen poikki — ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niinmielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkeinyksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollutsisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain,ettei poika häntä muistanutkaan.
Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle jasydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotirantaoli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hänosasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdetpaistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oliMaurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdetovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoihän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä.Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä nekutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli,joka varjelee häntä maailman matkalla.
Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivatnäyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinenpuku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivatruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpija iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka japunainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuinKyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja,ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa jaauttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraahilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.
Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesihän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa.Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Jaisä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.
Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansasäilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanutkättänsä ihan takaa