E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Aino Kallas
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1904.
Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.
Esipuhe.
Saarenmaa.
Kaupunkimatka.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaalin aukolla.
Työorjat.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.
Vihollinen.
Esipuhe.
Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanhatalo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotkavaristavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman päiväniltapuolen olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa,ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansaraskailta ajoilta. Nuori polvi tuntee ne ainoastaan kertomuksina,mutta niitten silminnäkijöitä on vielä monta elossa, eivätkä ne ylineljäkymmentä vuotta, mitkä ovat kuluneet työorjuuden ajoista, olejaksaneet sen kaikkia jälkiä poistaa. Tässä pari pientä kertomusta,jotka itsepintaisimmin jäivät kytemään mielessä.
Tartto 27/10 1904.
Saarenmaa, orjien saari…
Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisinsyötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armottaalttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaenruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeileekuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevätkuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kovakuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnallepieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita,jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.
Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaankataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan.Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehtisäästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevätkatajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksimättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se onkuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi onkuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munansoikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisenkirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita japientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertutloistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.
Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaapähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa katajayhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa,muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista.Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovanlakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaalentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihenkuin sahajauhoihin.
Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskusyksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuinakivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassaryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevatturve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettulakki. Ne ovat kyyri