E-text prepared by Tapio Riikonen
Arnold Bromanin papereista
Kirj.
Helsingissä,Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,1912.
Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit.
O. Manninen.
Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustanikatoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksitodellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kituatietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta poispääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minäuloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muistoystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuinpainajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni.Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.
Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailmanonnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuriHaukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikkamonasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minullatäytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitäsydämeni veren ja sieluni rauhan.
Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonkaikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnutvisertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähteleeAlhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton,kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, ontaiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Eikukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen allaon moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskauson sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla,jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiinkuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttääyksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja senedessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punasetkukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsenkomean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitäpuhunut.
Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalauskulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärilläkasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänäkattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkinseittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovatharmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissävuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheänpensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskeeAlhon helmaan.
Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käyvieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juurihänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuodenajan — niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista,etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kunjoskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni jalaskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyysyliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minuarintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukeauneksumus, ja kun häntä suutel