E-text prepared by Tapio Riikonen
Humoristinen kertomus taiteilijaelämästä
Kirj.
Puolankielestä suomentanut Reino Silvanto
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1911.
Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, olimaksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noinviisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen olimeistä todellakin vastenmielistä.
Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemminjuon rahani kuin maksan isännälle vuokran.
Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja mekyllä keksimme keinoja hänen varalleen.
Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaanvuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljillatäytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota mekäytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:
— Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olittekuollut.
Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti.Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa,laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:
— Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat jakiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.
Silloin lisäsin minä puolestani:
— Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.
Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttupäättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni jameni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies eikuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.
Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipäisäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja senvieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käysamoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.
Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, silläisäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaakolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja"Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyäkaikissa kolmessa taulussa.
Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsamukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähdenei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidollatehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurtaraatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "JuutalaisiaWeichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteennimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä meodotimme juryn päätöstä.
Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, ettäjury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se,niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovatidioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!
Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonkaajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurinkunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa olihän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pariryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma,niin töykkää kyyn