Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
Jo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiinataskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämäitsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivanhuomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntuihänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan,viimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensakiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivatvieneet pikkusäästöt.
Sillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerranjo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen keskense oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksioli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähänniitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänytkahdeksanvuotiaaksi.
* * * * *
Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen.Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, olioikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itsetajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaanjälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuonvakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu olisäästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.
* * * * *
Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko olikestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.
Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa,aina ajatteli — varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat —, niin setuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan selakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikostaviikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaanväsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia,ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt.Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannutsairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja sesamainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämänpitkän lakon kestäessä.
Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla.Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaanvoimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona.Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupantuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksikuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea,että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, eiasuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näinkesäaikana asua.
Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taasyksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hänollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hänsoitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Sevanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine.Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotiaspoika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansaerikoisemmin kiintynyt.
Nytkin hän taas sen muis