Produced by Tapio Riikonen
Maaseutu-elegia
Kirj.
Suomentanut [Kirke og orgel] Eino Palola
Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Kirja.
Helsinki 1919,
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.
Oli kirkko, mahtava muinoisin, sen ympäri korpi sankka, toki nyt on se vanha ja rappeutunut, mut urkujen ääni on vankka.
Sen holvit on reikihin haljenneet,
sen kaaret on kallellansa,
tuon tuntee soittaja harmaapää,
kun koskee hän soitintansa.
Käsi mestarin päästää tohdi ei
11 sen myrsky-ääniä soimaan,
hänen tyytyä täytyy ja kansan myös
vain hillityn sävelen voimaan.
Taru kertoo: soittajan harrnaapään
tuon vangitsi naisen valta,
yöstä päivästä silmät sen paistoivat,
enin sävelten aaltojen alta.
Tuli iltamessuhun nainen tuo,
ne leimusi silmää kaksi,
sopet hämärät haavehin täyttyivät,
kohos kattokin korkeammaksi.
Ne liekehti, leimusi silmää kaks,
kyti pohjalla murheen hiili,
punahuulilla neitseen hurmaus
ja morsiussuukko piili.
Tuo hullausi soittaja harmaapää,
se aaltosi naispovi nuori
kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,
mitä verhosi vaatteen kuori.
Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,
hänet valtasi vaikea loihtu,
säde illan ikkunat ruskosi kuin
veripuuntavan sydämen soihtu.
Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
kuin tuomiotorvi suuri.
Kansa kirkaisi.
Taas tuli hiljaisuus:
Oli murtunut kirkon muuri.
(Suomentanut Eino Leino.)
Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulkikaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka veivanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.
Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampinuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.
Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisenaamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisenlehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansaarmaansa askeleita…
Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyäsoittoa.
Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassakaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsädeon välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassasyvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttäkohti.
Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikäpiti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuviasäveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin,toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa— työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan — sulattaenepäsointujen katker