Produced by Tapio Riikonen
Kertomuksia
Kirjoitti
Suomensi Aatto S.
Werner Söderström, Porvoo, 1890.
Juoksija Jalon historia
Yksinään
Tukinuitto
Ilman äidinkieltä
Joko — tahi
Sairaan luona
Hylkeenpyytäjät
Leirielämä
Poika-ajoilta:
I. Sudenajo
II. Miten muinoin matkustettiin.
Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vieläkuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivattyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, jokaistui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahtapalsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikinhalkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinäistunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulospitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi joehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivatsyvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaankalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänytolevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristianhiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin;hänkin näytti odottavan jotakuta.
Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudistivahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneetiloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies käviistumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa jaarveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksiiltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, ettälämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet:puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoistakotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamiesjohtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös,astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohimennen:
— Sinne olette tekin muuten kutsuttu.
— Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?
— Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.
— Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta,jonka sai minulta toissa keväänä?
— Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä
Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.
— No, mitä se minuun koskee?
— Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saattetietää.
Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäenhelpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.
Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos.Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oliyksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.
Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaanillan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisestiilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta.Täys'kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katselikeltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana jakituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinentynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrää