E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
TIITUS [Ilmari Kivinen]
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1915.
Oli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.
Kytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunastaja huomautti:
— Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut paripykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi… mutta se kaisiitä lopuksi tulee.
Porstuassa kolisteli joku.
— Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennenpäivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisiselvään päivään asti odottamaan…
Ovelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laskihattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen jaarveli:
— Kotonahan se taitaakin opettaja olla?
— Kotonahan minä… riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.
Partanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötäänriisuessaan:
— Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiinlähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettajaolisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä olemeiltä hevosta kysynyt…
— Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraanpalattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin…
— Eipähän tuota erinomaisia… olisikohan pistää rettinki palamaannäin aamutuimaan.
Opettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaanjärjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesikuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansapäähän kiinni.
Kahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle,että mietiskeli:
— Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä…?
— Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen jahaukotteli sanomalehtensä takana.
— No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvämerkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niinon se talvikin silloin tulossa… ne yrittävät ennen lumen maahanlankeamista saada riistansa kootuksi nekin.
— Onkos niistä kuulunut jotain erikoista — niistä rosvoista?tiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikänäkynyt moniin vuosiin.
— Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taaskotiutuneen.
— Ovat tainneet ihan teillä käydä?
— Käviväthän ne ruojat… melkein kaiken voin ja leivän näet veivätkylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!
— Vai kaiken voin ja leivän!
— No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.
— Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.
— Riittäähän niitä paholaisia — en paremmin sano, valitti JykkälänPaavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jolinnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.
— Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloinloppune rosvotkin.
— Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. — Mutta kyllä siihenon vielä aikaa — ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihenmennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.
— Ei sinulla ole ti