Produced by Tapio Riikonen
(Symposion)
Kirj.
Suom. Niilo Lehmuskoski
WSOY, Porvoo, 1919.
Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitäänmuuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaaitsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tailausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniitanuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuvaPlaton ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajanfilosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovatkuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates sesuuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Häntahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa jaohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syväSokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaitenAlkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajeneerakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksivoimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa,tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidrosdialogissa, näin myös Symposionissa.
Eros — niin kertoo Sokrates Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimonhänelle opettaneen — on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseenomistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuuilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivätsynnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoinsäilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtuavain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missäkauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sittenosoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus onsukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita,että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tuleetajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhäylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojaneteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.
Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätäsanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton,riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestäänolevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.
Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan,mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminenon saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen.Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään,kuolemattomaksi.
Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan.Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailmanvälillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessäänaistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitäosallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hänyritäkään sitä ratkaista.
Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu —kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta— kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttäähänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneudenrinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonilleyhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähdenasetu, vaan pitää