Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Arne Garborg
(Suomennos.)
Nikolainkaupunki,
Waasan painoyhtiön kirjapainossa, 1886.
Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaanhyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnytpahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollutsiis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.
Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkineharmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineenalta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansasyrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tulipahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla,terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oliaina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudinnaurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hänsanoi se oli sanottu.
Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänenvaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisenja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskinmilloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevansemmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänenkuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänensairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivätkohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynytitsensä paholaiselle.
Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja jokakaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempija kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arvelikansa.
Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneenharjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä.Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavanaaamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa,päätti hän päivänsä.
Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinutja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehtimetsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiinsanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssahän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänellesatuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljontietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpäsanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluunmeni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytölläjotakin omituista, joka muistutti äidistään.
Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljonyhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; muttayhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestäainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhildakaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeäkatseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon.Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiäSigneen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. KunBård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa.Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjäpuoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisenatuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden ne