Vaatimattomia tarinoita
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1924.
Vasikka ja lammas
Juhannusvieraat
Kanttorin lehmänhaku
Ohjelmaa
Erään talollisen jouluaatto
Vapauden tiellä
Paluu
Aatteen mies
Vaiheessa
Vanha valtias
Erään isän kuolema
Muuan mies
Myllynkivet
Talvinen turtumus
Mosaiikkia
Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseennäkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessasovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsistaoli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka jalammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleeterottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmänkaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleetvarsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudestamelkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin;märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun,se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivänpalasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joidenirtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- jataivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselleterveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihinmeidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaaepäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimmekehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme,omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen jalammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltämäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimmetaas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmattakoko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikävastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin.Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaasyödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvinvalmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko onvaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansaja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minuaajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaasydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimellailmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulintästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinensisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enäätarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisestija puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvintartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinenjuttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle