Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Calamnius [Kianto]
Porvoossa,Werner Söderström,1896.
Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille omistaa nämät muistot
Tekijä.
Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaanja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivatlahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyttuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin ettäsyntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille jaahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, jokaselvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhienkorpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, —niinkuin sellaista sanotaan — ja syksyn oli arveltu siihen paikkaantyrehtyneen.
Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas,astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy,jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen,pystykorvainen metsästyskoira.
Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme— niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoavälittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokasmetsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näkiparhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhistavarsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivatmetsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuinhyljännyt ja matkustanut — minne — sitä ei Soma voinut tietää.
Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenytliikkeelle kotoani. Niin liikkeelle — ja viimeistä kertaa! Siltä seminusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erotatästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. — Ja minä tahdoinsentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noillejylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minunnorojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humisevilleaarniopetäjille.
Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa janauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä.— Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuometsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojenja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järvenaalloilla keinuminen — joko sitten vetten tyyninä lepäillessätahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisestivenhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollutja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänytaina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonutsuruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut.Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuinlohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. —
Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni,viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni — — ja vahvistusta sillepäätökselle, jonka nyt — koko kesän mietittyäni — olin tehnyt.Minä olin näet miettinyt elämän urani, miettinyt tarkoin — japäättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.
Olin valinnut sotilasuran.
Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa:veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotainvaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuunnähd